Lähtökohtia ja lopputuloksia

Kun opetamme koirallemme jotain uutta, yritämmekö me saada niitä ymmärtämään ihmisten kieltä, vai yritämmekö itse ymmärtää niitä? Tekeekö koira väärin, jos se toimii vaistojensa varassa, vaikka se olisikin meidän omien moraaliemme vastaista? Mitä me todellisuudessa vaadimme koiralta, olisiko syytä vaatia itseltään enemmän?

On täysin väärin olettaa, että jokainen koira osaisi kaiken syntyessään, mutta on myös väärin olettaa ihmisen osaavan kaiken koiran kouluttamisesta. Todellisuudessa kouluttamisessa tuntuu olevan ennemmin kyse siitä, että ihminen ja koira oppivat toimimaan yhdessä.

Osaanko siis itse toimia koirieni kanssa? Ymmärrämmekö toisiamme?

Jos lähtökohtana on toimiva yhteistyö ja onnellinen, hyvinvoiva koira, olenko saavuttanut sitä? Uskoisin että lähellä ollaan. Paljon on vielä opittavaa, kömmähdyksiä ja takapakkeja tullaan ottamaan vielä paljon. 

Ensimmäinen koirani, suomenlapinkoira Tiitu, tiivistää useita sattuneita virheitä. Kun 11-vuotiaan käsiin uskotaan koira, voi jo heti arvata ettei koirasta täydellistä tule. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeimmat, yht'äkkiä käsissäni oli vastuuta ja vaikeuksia enemmän kuin koskaan ennen. Alussa välttelin koiraa, se ei toiminut niinkuin tahdoin ja menetin malttini. Olin tottunut luovuttamaan vaikeuksien edessä. 

Mikä sai tilanteen muuttumaan? Sinä kesänä kun sain Tiitun, lähdin koiraleirille vanhemman koiramme kanssa. Opin uutta, sain intoa ja motivaatiota koulutukseen. Otin koulutukseen aivan uuden kannan, opetin koiraa oppimaan. Sen sijaan että olisin pakottanut koiraa toimimaan haluamallani tavalla, johdatin koiran hoksaamaan asiat itse. Se oli fiksuin teko siihen mennessä. Koulutus alkoi edistymään, koira alkoi selkeästi nauttimaan asioiden oppimisesta. Tällä pienellä muutoksella omaan asenteeseeni ja toimintaani, tulin luoneeksi koiran joka sekä tottelee pyydettäessä, että haluaa itse tarjota asioita. 

Tiitun ollessa 2-vuotias sain toisen koirani, belgianpaimenkoira Nyytin. Jos Tiitun kanssa työskentely vaati sitä pientä muutosta itsessäni, niin Nyytin saapuessa jouduin kääntämään kaiken ylösalaisin. 

Ensimmäiset kuukaudet Nyytin kanssa olivat tuskaa. Koira tuntui ignooraavan minut kokonaan, ei osoittanut mitään kiinnostusta oppimiseen. Jos namia ei saanut heti, kyllästyi Nyyti nopeasti. Olin repiä pelihousuni totaalisesti. Mitä tein väärin? Miksi energiseksi ja miellyttämisenhaluiseksi kutsuttu rotu ei osoittanut mitään kiinnostusta minuun tai tarjoamiini aktiviteetteihin? 

Aloin vaatimaaan koiralta, pyytämisen sijaan. Se tuntui toimivan. Ennen hermostunut pentu alkoi luottamaan minuun, toimimaan miten vaadin. Ero Tiitun kanssa harrastamiseen on hurja. Nyytin kanssa tarvitsin tiukkuutta, mutta lempeyttä. Rauhallisuutta mutta jämäkkyyttä. Kaikkea vain juuri oikean verran. Kun Tiitua pitää innostaa toimimaan, Nyytin kierrokset on pidettävä kurissa tai koko koira räjähtää käsille. Ero on kuin leikki raketin ja atomipommin välillä. 

Kaikinpuolin olen kiitollinen kaikesta mitä koirani ovat minulle opettaneet. Eritoten kärsivällisyyttä. Useita vuosia vielä edessä, useita takapakkeja ja onnistumisia luvassa.